Parin päivän takainen hääpäivä, kesän monet herttaiset häät ja meidän kasvokaapit keittiön seinällä sai miettimään rakkautta, onnea ja onnellista rakkautta, sitä aikaa kestävää laatua.
On jotain mieletöntä, jota kuitenkin ihan liian usein unohtaa arvostaa ja rakentaa. Liian helposti katsahtaa omaan napaan, ja yrittää epätoivoisesti saada hymynvirnettä omiin poskipäihin. Minä, minun, määäää.
Tänään ensin sinä. Rakas.
Paljon puhutaan, että onnellisuus on päätös. Päätös nähdä maailman päivänsäteet, päätös nähdä hymynaiheita ympärillään. Päätös hymyillä maailmalle, joka ennemmin tai myöhemmin kyllä hymyilee takaisin. Päätös luoda ympärilleen hyvää, itse siinä keskellä ympyrää ei enää voi kuin olla vaan ja nauttia ympärilleen vaalimasta hyvyydestä.
Kuusi vuotta on vierähtänyt siitä kun päätin rakastaa yhtä ja ainoaa, omaa kanssamatkustajaa, kulkea tuulen ja tuiskun läpi ja nauraa yhdessä hymyryppyjä naamatauluun viimeiseen henkeen asti. Lupasin avoimesti ja rehellisesti kurkistaa toisen maailmaan, joka loputtomin tuntemattomin kiemuroin jaksaa säväyttää ja hämmentää, inhottaakkin. Silti todeta aina uudestaan, päätän tänään rakastaa. Aina.
Sellaisena kuin muutokset miestäni muovaa.
Rakas. Minun maailmani.
Hymy maailmani poskilla, siitä kuplii onni. Minunkin onni.
Meidän onni.
Hymysi on tehtäväni - päätökseni tänään.
- Ani -
0 kommenttia:
Lähetä kommentti