Usein kuulen ihmettelyä siitä, että mitenkä sitä voidaan asua ja elellä sisustellen taaperohuushollissa. Meiltä on kyselty aiheesta niin ikeaa tyyriimmän maton hankinnasta kuin pikkutassujen ulottuvilla olevista lasiesineistä. Eikö teillä tarvikkaan nostaa kaikkea katonrajaan?
Meillä leikitään aamusta iltaan. Illalla aina lelut korjataan, yhdessä. Ainakin aina kun keretään. Välillä päivälläkin, jos meinaa olla liian monta leikkiä samaan aikaan levällään. Leikki ei missään määrin rajoitu vain lastenhuoneeseen, tai sitten rajoittuisi sinne koko kolmikantaisen koplamme elinpiiri. Seuraa kaipaavia taidetaan olla kaikki. Eikä se haittaa lainkaan, en haluaisikaan että kodissamme ei saisi kaikki elää ja tehdä omia touhujaan, kotihan on meidän kaikkien koti. Välillä on äidin ompelupuuhat koko huushollin lattioilla, välillä on autoleikit, välillä iskä korjaa tuulastusvermeitään ja äiti tekee viittä kakkua juhliin. Kotona kuuluu elää leikkien, tanssien ja uinuen ja kaikkea siltä väliltä.
Mutta mitä tulee lasiesineisiin ja perintökalleuksiin. Minulle on ollut kasvatuksessa todella tärkeää että lapsi oppii näkemään ja kokemaan elinpiirinsä kauneutta ja monenlaista erilaisuutta. On palloja joita voi heittää, on ruohoa jota voi repiä ja vetää, on vettä jota voi läiskyttää aina silloin kun vaatteet ja muu ympäristö on siihen otollinen. On soittimia joita voi soittaa, toisia kovaa, toisia hellemmin. On vauvoja joita voi silittää ja isompia joiden kanssa voi painia. Vaikka ruohoa saa vetää ei tukasta saa vetää ja vaikka vettä saa läiskyttää ei sama päde mehuun. Vaikka palloa saa heittää ei leluja saa viskellä ja vaikka vasaralla voi hakata täytyy lisäksi kysyä lupaa milloin ja mitä sillä voi hakata. Ja kovin pienestä pitäen ne vaan oppii. Toki on välillä tarve vääntää rautalangasta, niinkuin elämässä muutenkin.
Kitaraa saa soittaa, mutta vaan aikuisen kanssa. "minä otan sen, itseeee! äiti! päästä irti!" Mutta niin vaan on kaikki kaudet päättyneet aikanaan, kukkaruukuilla käytiin viikon verran, muutama viikko kirjahyllylltä viskeltiin kirjoja, kuukausi taisi mennä soittimesta irtoavan nappulan kanssa. Toisaalta kynttilää kokeiltiin kerran, lasia ei kertaakaan kun äidin pudottama sai ymmärtämään että lasinsirut on ikäviä.
Ennemmin on ollut meidän valinta, koska jos yhtään kasvatuksen jujuista olen oppinut on se niin, että ennemmin tai myöhemmin on kaikki käytävä läpi. Ennemmin tai myöhemmin on opittava miten kaunetta, järjestystä ja toisten hyvää mieltä ylläpidetään.
Parhautta on sitten kun huomaa toisen olevan jo aika oivaltanut ja iso. Tänäänkin lenkillä juoksi poika päistikkaa isoa lätäkköä kohden, äkkijarrutti ja kurkkasi alas jalkavarusteisiin. "Ei ole saappaita! Äiti, ei ole saappaitaaaa, ei saappaitaaa" - huuto muuttui lauluksi ja tanssahdellen hyppeli pois lätäkön luota, kurkkasi seuraavaa ja ihasteli peilipinnasta naamatauluaan...
... kastoi käden lätäkköön ja maistoi kuravetta. "mm.. äiti, se on herkullista!"
Meillä leikitään aamusta iltaan. Illalla aina lelut korjataan, yhdessä. Ainakin aina kun keretään. Välillä päivälläkin, jos meinaa olla liian monta leikkiä samaan aikaan levällään. Leikki ei missään määrin rajoitu vain lastenhuoneeseen, tai sitten rajoittuisi sinne koko kolmikantaisen koplamme elinpiiri. Seuraa kaipaavia taidetaan olla kaikki. Eikä se haittaa lainkaan, en haluaisikaan että kodissamme ei saisi kaikki elää ja tehdä omia touhujaan, kotihan on meidän kaikkien koti. Välillä on äidin ompelupuuhat koko huushollin lattioilla, välillä on autoleikit, välillä iskä korjaa tuulastusvermeitään ja äiti tekee viittä kakkua juhliin. Kotona kuuluu elää leikkien, tanssien ja uinuen ja kaikkea siltä väliltä.
Mutta mitä tulee lasiesineisiin ja perintökalleuksiin. Minulle on ollut kasvatuksessa todella tärkeää että lapsi oppii näkemään ja kokemaan elinpiirinsä kauneutta ja monenlaista erilaisuutta. On palloja joita voi heittää, on ruohoa jota voi repiä ja vetää, on vettä jota voi läiskyttää aina silloin kun vaatteet ja muu ympäristö on siihen otollinen. On soittimia joita voi soittaa, toisia kovaa, toisia hellemmin. On vauvoja joita voi silittää ja isompia joiden kanssa voi painia. Vaikka ruohoa saa vetää ei tukasta saa vetää ja vaikka vettä saa läiskyttää ei sama päde mehuun. Vaikka palloa saa heittää ei leluja saa viskellä ja vaikka vasaralla voi hakata täytyy lisäksi kysyä lupaa milloin ja mitä sillä voi hakata. Ja kovin pienestä pitäen ne vaan oppii. Toki on välillä tarve vääntää rautalangasta, niinkuin elämässä muutenkin.
Kitaraa saa soittaa, mutta vaan aikuisen kanssa. "minä otan sen, itseeee! äiti! päästä irti!" Mutta niin vaan on kaikki kaudet päättyneet aikanaan, kukkaruukuilla käytiin viikon verran, muutama viikko kirjahyllylltä viskeltiin kirjoja, kuukausi taisi mennä soittimesta irtoavan nappulan kanssa. Toisaalta kynttilää kokeiltiin kerran, lasia ei kertaakaan kun äidin pudottama sai ymmärtämään että lasinsirut on ikäviä.
Ennemmin on ollut meidän valinta, koska jos yhtään kasvatuksen jujuista olen oppinut on se niin, että ennemmin tai myöhemmin on kaikki käytävä läpi. Ennemmin tai myöhemmin on opittava miten kaunetta, järjestystä ja toisten hyvää mieltä ylläpidetään.
Parhautta on sitten kun huomaa toisen olevan jo aika oivaltanut ja iso. Tänäänkin lenkillä juoksi poika päistikkaa isoa lätäkköä kohden, äkkijarrutti ja kurkkasi alas jalkavarusteisiin. "Ei ole saappaita! Äiti, ei ole saappaitaaaa, ei saappaitaaa" - huuto muuttui lauluksi ja tanssahdellen hyppeli pois lätäkön luota, kurkkasi seuraavaa ja ihasteli peilipinnasta naamatauluaan...
... kastoi käden lätäkköön ja maistoi kuravetta. "mm.. äiti, se on herkullista!"
- Ani -
0 kommenttia:
Lähetä kommentti